Parajousiammunta on ykkönen!

Moni voi kiistää otsikossa olevan lauseen, mutta totuuden haen siitä, että parajousiammunta oli ensimmäinen laji, jota vammautuneet urheilijat harrastivat Ludwig Guttmannin johdolla paralympialaisten edeltäjissä Stoke Mandevillen kisoissa Englannissa jo 1948.

Alun perin, paralympialaisissa urheilivat vammautuneet sotilaat. Maailmansotien jälkeen kädettömiä, jalattomia ja sokeita ihmisiä, varsinkin sodasta palanneita miehiä, oli kuitenkin kaikkialla. Vammais­urheilukisoja alettiin Euroopassa järjestää juuri vammautuneiden miesten motivoimiseksi. 1952 kisat muuttuivat kansainvälisiksi, hollantilaisten osallistuessa Stoken kisoihin.

Ensimmäiset paralympialaiset järjestettiin vuonna 1960 Roomassa. Ne olivat kesäkisat. Vuodesta 1988 läh­tien olympiakisojen järjestäjät ovat sitoutuneet järjestämään olympiakisojen jälkeen paralympialaiset samoilla suorituspaikoilla. Jousiammunta onkin ollut siitä lähtien mukana yhtenä suurena lajina kesäparalympialaisissa. Suomalaisten ensimmäinen mitalli tuli jo Torontossa vuonna 1976. Joukkue hopea oli hieno saavutus. Mitalleja on saavutettu yhteensä tähän mennessä 15 paralympiatasolla.

Viimeisimmät kisat, jotka olivat vuonna 2016 Rio:ssa keräsi mukaan yhteensä 137 osallistujaa 40 maasta. Lontoossa neljä vuotta aikaisemmin osallistujia oli 139 mutta maita oli vain 29. Voidaan siis todeta, että jousiammunta on ykkönen ja sen häviämistä ei ole pelkoa.

Lajina jousiammunta antaa harrastajalleen aina uusia haasteita. ensin olisi hyvä saada päästettyä jänne irti että, nuoli lähtee lentoon. Sitten treenataan että, se osuu taustaan, tauluun, numeroihin, mustalle, siniselle, punaiselle ja lopulta keltaiselle. Kun tähän on päästy pitää siellä keltaisella olla useammin kuin kerran / ampumakerta ja silloin mielellään 10 puolella. Sitten kun luulee osaavansa jo kaiken ohjaaja vie taulun siitä turvallisesta 3 metrin päästä 18 metriin ja vielä pienetään taulua pienemmäksi…. ja haasteet jatkuvat. Kuitenkin ammunnassa olen mielestäni saavuttanut itselle sen hyvänolon tunteen, jota voi varmasti kutsua latautumiseksi. Ei sen niin väliä osuuko aina vai ei vaan se tunne siitä, että harjoitus tekee mestarin.

Oma innostus jousiammuntaan lähti itse asiassa katsomalla kisoja televisiosta. Olin jo pitkään miettinyt, että jousiammunta on sellainen laji, jota pitää vielä kokeilla. No ensin vaan lähimmän seuran harjoituksiin ja sieltä välineet lainaan ja ilman myyntipuheita – olin myyty. Hankittuani itselle omat välineet (käytetyt) päädyin lopulta seuraan, jossa oli parajousiampuja.  Kilpailin itse muutamana vuonna, mutta se ei ollut minun juttuni vaan ajauduin maajoukkueen mukaan sitten huoltamaan ja toimimaan joukkueessa eri tehtävissä.

2008 minua pyydettiin ensimmäisen kerran mukaan Englantiin huoltajaksi.     (lue muuliksi) Silloin joukkueessa ampui 6 ampujaa. 6 jousilaukkua, 6 matkatavara laukkua, oma laukku on sellainen kasa tavaraa, että kun sen pakkaa autoon, vie hotelliin huoneisiin siirtää laukut kentälle niin kädet venyvät ja hiki virtaa. Onneksi ei ihan itse tarvinnut reissuissa olla ja joukkueen kanssa ollaan pärjätty aina. Yhdessä tekemisen meininki on ollut silmiinpistävää ja kantava voima.  Ensimmäiset kisat, jossa olin mukana järjestettiin Stoke Mandevillessä, jossa siis koko juttu alkoi. Perinteet oli kohdallaan ja Stokessa tulikin käytyä useana vuonna. Kisareissut alkoivat osaltani lisääntymään ja perinteeksi muodostuikin kahdet kisat ulkomailla / vuosi.

EM-, MM-kisoja jäi vielä muutamat väliin, mutta Lontoon ja Rion paralympialaisissa on minulla ollut kunnia olla mukana. Tällä hetkellä katse on vahvasti 2020 Tokion kisoihin, jotka siis järjestetään ainakin näillä näkymin nyt tulevana syksynä. Joukkueella jo yksi maapaikka on ja toinen kisataan heinäkuussa viimeisessä karsintakilpailussa.

Joukkueen pieneneminen huolestuttaa tietysti minua ja myöskin koko joukkuetta. Tällä hetkellä maajoukkueessa on vain kaksi kaveria Jere ja Jean-Pierre. Enemmänkin mahtuisi.  Kannustan rohkeasti kokeilemaan lajia. Kuten omalta kohdalta sanoin lajin antama haaste ja toisaalta se rauha mikä lajiin kuuluu, on antanut minulle ainakin voimia myös normaaliin elämään. Lisäksi lajin yksi suurimmista hienouksista on se, että sitten kun taidot kasvavat ja haluaa lähteä kokeilemaan pärjäämistään kisoissa voi vammautuneena kisailla Suomessa missä kisoissa haluaa. Vammaiset ja vammattomat kisaavat samalla viivalla.  Tätä kirjoittaessa ollaan Parajousiammunnan webinaarin nauhoitusta siirtämässä YOU TUBEEN. Kyseisessä webbinaarissa esiteltiin lajia ja sen huippuja. E sityksen linkki löytyy varmasti ainakin joukkueen facebook sivuilta Para Archery Team Finland ja usealta muulta yhteistyö sivuilta.

Kisis on nimittäin tarjonnut parajousiampujille harjoitusmahdollisuudet jo -70 luvulta asti, joten perinteitä lajille on myös Suomessa. Juuri tänään vanhempi kollegani kertoi, että Kisis on tarjonnut mahdollisuudet parajousiampujille jo kohta yli 50 vuoden ajan, alkaen tuolta mainitulta -70 luvulta. Silloin asiat sujuivat hienosti, ja sujuu edelleenkin rautaisen yhteistyön voimin.  Nyt tarvitaan vaan lisää harrastajia. Katsokaa tuoe YOUTUBE esitys ja eikun ottamaan yhteyttä jousiammuntaseuroihin. Siitä se lähtee, kun lähtee.

https://www.youtube.com/watch?v=b56ooevQJMI

Jari Pirttimaa,

Parajousiammuntamaajoukkueen päävalmentaja